Paavo Saaren tarinoita Pirkkalassa 9.1.2008 Osa 1: Nuoruus ja sota-aika Ilmailukärpänen puri minua sillä tavalla, kun minun äitini on kotoisin Kauhavalta Pölkyn kylästä ja heidän koti oli aivan kentän laidassa. Kesäisin olimme melkein kaiken aikaa semmoisina vaahtosammuttimen kokoisina siellä kentänlaidassa katselemassa niitä koneiden startteja ja laskuja. Sieltä se sitten oli lähtöisin, että tuohon hommaan pitäisi päästä. Sitten asuimme Kauhajoella, jossa isälläni oli autokorjaamo. Siellä minä olin tietysti tiellä. Tapanani oli rakennella puupalasista ja pellinkappaleista lentokoneita. Niitä oli sitten oikein riveittäin siellä pihalla ja niillä minä sitten lentelin kovasti. Silloin ei vielä ollut mitään lennokkihommia olemassa. Sitten me muutimme Helsinkiin, joskus vuonna 1932 - 1934. Siellä alkoikin sitten jo näkyä lennokkeja. Kotona rakentelin ensimmäisen Stockmannilta ostetun sarjan. Sitä en muista mistä minä sen rahan sain, mutta sarjan ostin kuitenkin. Sitä yritin sitten lennättää mutta, kun minulla ei ollut mitään käsitystä trimmaamisesta, niin se oli semmoista kädestä – maahan ja joskus saattoi mennä kädestä – puuhunkin. Toisilta pojilta kuulin lennokkikerhosta ja sinne minä sitten menin. Se oli Helsingin lennokkikerho nimeltään. Yleisö: Oliko se Vallilan lennokkikerho? Ei, se ei ollut Vallilan lennokkikerho, vaan se sijaitsi Topeliuksenkatu 1:ssä. Vallilalaiset olivat toista porukkaa. Kerhossa sain sitten vanhemmilta oppia rakentamiseen, trimmaamiseen ja lennättämiseen. Muutaman vuoden touhusin niiden kanssa ja pääsin aika pitkällekin, koska koneissa alkoi jo olla omaa suunnitelmaa. Muistan yhden tapauksen, kun siinä oli Primulan kahvila vieressä, jossa kävimme toisinaan kahvilla. Sen edustalla Runebergin kadulla oli raitiovaunupysäkki, jonka ylitse aina juoksimme kadun toiselle puolelle. Kerran, kun seuraavan päivänä oli lennokkikisat, siihen oli sitten pysähtynyt raitiovaunu ja pysäkki oli täynnä ihmisiä, joten emme päässeet heti kadun yli. Eräs Salmisen Jaska siinä väkijoukon keskellä sitten sanoi, että: ”Piru, kun on selkä kipeä, kun tein Babyä koko yön!”. Yksi vanhempi nainen kääntyi ja huusi: ”Hyi, millaisia puhut!”. Kyseessähän oli se saksalainen Baby-lennokkisarja. Jämillä olin ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna 1937 lennokkileirillä. Yleisö: Oli siellä Die Hanna (Hanna Reitsch)? Oli kyllä, mutta en muista oliko nyt juuri sinä vuonna. Vuonna 1935 tai 1936 pääsin Topelius katu 3:een purjelentokerhoon. Siinä oli jonkinlainen kirjoittamaton sääntö, ettei sinne purjelentotouhuun päässyt kukaan ihan suoraan kadulta, vaan piti olla ensin lennokkikerhossa jonkin aikaa. Purjelentokerhossa touhusin ja rakentelin kuitenkin kovasti. Siellä tuli vietettyä melkein kaikki aika mitä koulunkäynnin ja nukkumisen väliin jäi, eli melkein asuin siellä. Toimin myös sihteerinä ainakin jonkin aikaa loppuaikana. Minä pyrin vuonna 1939 Jämille purjelentokurssille, mutta siinä tuli jokin este, etten päässyt silloin sinne. Sitten tuli sota. Minä olin kiinnostunut myös lentokoneiden pienoismalleista, joita olen rakentanut hirveän määrän - puusta. Näin ollen tuli tutustuttua myös venäläisiin malleihin. Meitä oli muutama kaveri, jotka tunsimme silloiset venäläiset tyypit hyvin. Talvisodan aikaan minä en ollut vielä armeijassa, mutta jatkosodan alettua meitä värvättiin siviilistä Helsingin ilmatorjuntaan tunnistamaan tyyppejä. Tehtävänämme oli tunnistaa lähinnä venäläisiä, mutta myös kotimaisia tyyppejä, koska talvisodassa kuulemma ammuttiin kaikkea mikä lensi riippumatta siitä oliko kutseit-merkit tai hakaristi. Niin me sitten olimme stadionin tornissa ja asuimme myös stadionilla. Meidän kanssamme oli majuri Rosokallio, joka puheli iltaisin kanssamme niitä näitä painimatoilla levätessämme. Meillä oli sellaiset tähystysvuorot, että olimme aina kaksi tuntia tornissa. Meitä kutsuttiin ”lennokeiksi ja siksi huudettiin, että ”Yksi lennokki tänne!”. Meitä oli aina siellä tornissa yksi lennokki ja kaksi lottaa. Se oli ihan mukavaa aikaa kyllä. Kiikareilla kun näki jonkin koneen lentävän, niin kyllä sen tyypin usein tunnisti. Näin ollen niitä tyyppien nopeuksia käytettiin siinä touhussa hyväksi IT:aa varten. Mutta vaikka niille sanoi minkä nopeuden hyvänsä, niin ne yleensä aina ampuivat jälkeen. Ne eivät uskoneet, että koneet kulkevat niin kovaa. Niinpä minun oli tehtävä se korjaus ja annettava tykeille 20 – 40 km/h enemmän nopeutta, jolloin se meni suurin piirtein kohdilleen. Yleisö: Millä te piditte yhteyttä sinne tykeille? Oliko teillä puhelimet käytössä? Kyllä, puhelimia käytettiin johtokeskukseen. Yleisö: Minkälainen niissä tykeissä se ennakkotähtäin oli? Raskas IT ampui tulenjohtimen avulla, mutta kevyissä aseissa oli laskin, jolla hoidettiin automaattisesti suunta- ja nopeuskulma. Nykyään niissä on tutkaohjaus. Yleisö: Raskaissa saksalaisissa IT:ssä oli aikautus. Ammus lyötiin pystyyn sellaiseen laitteeseen tykin kyljessä ja se sääti automaattisesti ammuksen kärjen räjähdysajan. Niissä oli sellainen ruutikierukka sisällä, joka sitten paloi matkalla ja räjäytti ammuksen halutussa korkeudessa. Tarkemmissa oli myös kelloja. Ennen värväystäni oli töissä SOK:lla ja ne naiset puhelivat siellä, että kyllä minunkin pitäisi mennä armeijaan. Menin heti värväykseni jälkeisenä päivänä käymään siellä SOK:lla sotilaspuvussa, jolloin ne samat naiset ihmettelivät, että joko ne lapsiakin sinne ottaa? Minulla oli myös haluja ohjaajaksi, joten heti armeijaan päästyäni pyrin sotaohjaajakurssille. Sota-aikana yritin kaikkiaan kuusi kertaa. Viisi kertaa tuli ilmoitus, ettei ole tarvetta, koska vuonna 1942 olin ollut Jämillä purjelentokoulutuksessa ja koska heidän mielestään purjelentäjät olivat sellaisia polkijoita. Harmitti, kun siellä oli samaan aikaan yksi kaveri, jolla ei ollut mitään ilmailukokemusta eikä innostutakaan, vaan hänen mielestään ilmavoimissa oli paremmat kamppeet kuin muilla, ja hän pääsi sinne kurssille. Hän pääsi lopulta kk-ampujaksi JU-88:aan ja myöhemmässä vaiheessa hänet ammuttiin alas. Sitten sillä kuudennella yrittämällä minut hyväksyttiin sinne ohjaajakurssille, mutta se oli jo sodan loppuvaihetta ja rauha tuli melko pian. Sitten ilmoitettiin, että se juuri alkava kurssi on peruutettu ja että, jos se kurssi alkaisi joskus myöhemmin, niin me pääsisimme sinne ilman muuta. Ja nyt vielä tänä päivänäkin minä odotan, että koskahan se alkaa se kurssi? Jossakin vaiheessa jouduimme koko porukka sieltä stadionilta Ilmalaan, jossa olimme toista vuotta. Joku sai siellä päähänsä, ettei me oltu käyty alokaskurssiakaan. Niinpä meidät laitettiin koulutukseen, vaikka olimme sitä mieltä, että olimme jo kauan olleet kokeneita sotilaita. Koulutus sujui näppärästi, paitsi sotilasvalan vannominen. Meidät vietiin Helsingissä Jätkäsaaren kärjessä olleeseen kevyeen IT-jaokseen, jossa paikallinen vääpeli komensi meitä. Me emme aina tienneet mitä hän kulloinkin komensi. Kun hän kerran käski: ”A !”, me käsitimme, että meidän on mentävä maahan, mutta samalla oma porukka teki asennon. Mutta lopulta se vala tuli vannottua. Ilmalassa alokaskoulutuksen aikana toimimme myös tähystäjinä, eli teimme kahta työtä samaan aikaan. Seuraavaksi siirryimme Helsingin velodromille, jonka suojissa myös asuimme. Aseemme oli siinä kentällä. Ne olivat Boforsin 40 mm automaattitykkejä, mutta niillä emme tainneet siellä ampua kertaakaan. Vuoden 1942 lopussa meidät siirrettiin ”Jonnekin” rintamalle. Semmoisen muistan, kun lähdimme, niin porukka oli jonkin verran hiprakassa ja Hämeentietä kun menimme kuorma-auton lavalla, niin porukka heitteli tyhjät pullot talojen toisen kerroksen ikkunoista sisään. Sitten siirryimme junakyytiin ja matkasimme edelleen itään päin. Huomasimme tulleemme Viipuriin, mutta emme jääneet sielläkään pois, vaan pysähdyimme vasta Valkjärven seutuvilla, muistaakseni Kauhujärvellä. Tehtävänämme oli eversti Pajarin esikunnan suojaus. Meillä oli kaksi tykkiä Kauhujärvellä ja kaksi oli melkein etulinjassa Valkeasaaressa. Ryssä oli sellaisen suuren kummun takana ja usein se ampui meitä kuusituumaisella. Heillä oli jatkuva sihti meihin, eli aina kun me ammuimme, niin he lähettivät terveisensä takaisin meille. Meillä oli kummallinen tuuri siellä, koska kukaan ei haavoittunut, eikä aseetkaan vaurioituneet. Jossakin vaiheessa vuoden 1943 lopussa eräs luutnantti Siro alkoi touhuta, että IT:lle pitää opettaa tyyppikoulutusta. Sovimme, että minä alkaisin hoitaa tehtävää Helsingissä, josta piti lähettää vanki minun tilalleni rintamalle. Monet kerkisivät pitää lomiaan moneen kertaan, mutta minä en päässyt mihinkään, koska määräys oli odottaa sen vangin saapumista. Lopulta, kun pääsin Helsinkiin, kukaan ei tiennyt, että mitä varten minä sinne saavuin. Minun piti ilmoittautua Erottajalla sijainneessa esikunnassa. Siellä tyrmättiin koko ajatus tyyppikoulutuksesta ja minut uhattiin määrätä Loviisan ilmasuojaukseen. Mikäs siinä, minä menin Loviisaan ja olin siellä pari kolme päivää, kunnes asia oli taas järjestynyt ja palasin Helsinkiin. Minut määrättiin Ilmalaan, jossa aloin hoitaa tehtävääni. Tein paljon pienoismalleja ja kävin eri pattereissa esittelemässä venäläisten lentäviä vehkeitä, jotka pitäisi eliminoida romuraudaksi. Sitten minut määrättiin Käpylään aliupseerikouluun, jossa olin kunnes rauha tuli. Seuraavaksi jouduin talousaliupseeriksi ITR 1:n esikuntaan sotakorkeakoululle Pohjoisrantaan. Siviiliin pääsin juuri ennen joulua vuonna 1944. Hetken ihmettelin, kun minulla ei ollut työpaikkaa eikä asuntoa. Koti oli hävinnyt sodan aikana. SOK:lla luvattiin sodan alkaessa, että pääsisin sinne takaisin, mutta kukaan ei muistanut tällaisista lupauksista enää mitään. Onneksi en antanut periksi ja lopuksi sieltä löytyi hommaa. Pääsin konekorjaamolle, jossa oli ollut aikaisemmin kolme henkilöä töissä. Heillä kaikilla oli parempi palkka, kuin minulla, joka nyt jouduin hoitamaan tehtävää yksin. En ollut kovin tyytyväinen tilanteeseen, eikä palkkaani luvattu nostaa. Olin kuullut myös, että Jämillä tarvittaisiin opettajaa. Niinpä lähdin SOK:lta ja siirryin Jämille purjelentotouhujen pariin. Olin myös lomillani käynyt Jämillä lentämässä, jolloin sain hankituksi C-luvan. Sen pidemmälle en silloin ollut päässyt, mutta 23.8.1947 lensin Jämiltä Härmälään ja sain hopea-C:n. Yleisö: Millä konetyypillä lensit silloin? Weihella. Yleisö: Sitä työnnettiin jättöreunasta. Kun sitä vedettiin jollakin Klemillä ja se kone oli suksella, niin se ei muuten olisi lähtenyt. Ei se jättöreuna oikein kestänyt työntämistä, mutta ei siinä muukaan auttanut. Siihenhän tuli myöhemmin pyörät alle. Aina niiden apupyörien irrotessa pohjasta jännäsi, että kuuluuko kolaus, jos ne sattuivat pomppaamaan maasta. Yleisö: No, se Klem jaksoi vetää sitä, kun sen sai liikkeelle? Klem oli kuitenkin pieni kone verrattuna Weiheen. Yleisö: Juu, kyllä se sitten lähti. Jämillä sain sitten lentää kaikenlaisilla tyypeillä, mitä siellä nyt oli: Olympia, Grunay… Weihen tyyppilennon sain, kun Poppous tuli alas ja sanoi, että nyt minulla olisi hyvä tilaisuus lentää sillä tyypit. Samalla hän kuitenkin unohti mainita, ettei siinä toimi nopeusmittari. Oli hieman outo tunne, kun pidin horisontin siinä missä se muilla koneilla yleensä pidettiin. Weihessa piti nokkaa pitää kuitenkin aika alhaalla nopeuden säilyttämiseksi. No, ei se sentään kaatunut. Vuonna 50 olin Haltialan Jorvin? avustajana Ruotsissa kun oli mm-kisat Orebrossa. Temmes oli toisena kilpailijan siellä. Sitten –52 Oli Madridissa kisat ja suomesta ilmoitettiin viisi kilpailijaa. Kaksi 2-paikkasiin. Niissä oli Raitio ja Kahva ohjaajina. Tandefelt, Anselmi Koskinen ja minä 1-paikkasissa. Kaikki muut koneet saatiin sieltä vuokralle paitsi se Koskisen Anselmin Pik-3. Se oli ihan mielenkiintoinen matka kaikin puolin. Me oltiin kuukauden päivät siellä. 2 viikkoa ensin harjoiteltiin ja kilpailut kesti pari viikkoa. Yleisö: Niin Espanjassa? Joo. Yleisö: Mikä hinaus oli silloin käytössä? Storchilla ja sitten siellä oli espanjalainen Avia. Alatasoinen, sanotaan nyt vähän Klemin näköinen. Ne oli ilmavoimien koneita ja ilmavoimien ohjaajia. Yleisö: Ette sentään vintturilla enää vedelleet? Ei. Ei ollu vintturia siellä. Taikka oli mutta ei sitä käytetty. Yleisö: Oliko paljon osanottajia siihen aikaan? Noin seitsemisenkymmentä. Siellä ei ollut oikein mitään rajoituksia. En kuullut koskaan mitään, senkun lennät. Yleisö: Olko siellä pilviä? Minkälainen sää oli noin yleensä? Aurinko paisto jatkuvasti. Olihan siellä tietysti vähän pilviäkin. Yhden päivän muistan kun oli semmoinen 128 kilometrin nopeusmatka, niin oli kova ukkosilma siinä matkalla. Jotkut kertoivat, että nousivat sinne neljään, viiteen tuhanteen metriin saakka ja eivät päässeet perille. Yleisö: Oli niin kovia laskevia siellä välissä? Joo. Yleisö: Jäätyikö ne? Kyllä kai sitäkin oli. En nyt muista niin tarkkaan. Yleisö: Siellä on ne vuoret. Sieltä tulee niin mahtavat laskevat. Pysyttelin pilven alla ja pääsin perille aika hyvässä nopeudessa. Yleisö: Siellä on niitä aaltovirtauksia kanssa. Ei. Yleisö:Mutta kyllä siellä on niitä, Espamjassa. Ei me tavattu ainakaan. Harjoitusaikana Argentiinalaiset lensi semmosella Horten nelosella. Pyrstötön kone ja nuolikulmasiivet. Ja vaikka oli sovittu, että kaarretaan aina vasemmalle niin nämä kaksi argentiinalaista veti aina oikealla kaarrolla siellä joukossa. Se oli hauska katsoa, että koska ne tulee taas. Parikymmentä konettakin saattoi olla samassa nostossa. Siinä oli se Barajsin liikennekenttä. Siellä oli aika paljon liikennettä mutta ei mitään sanottu, ettei sinne saa mennä. Muistan monta kertaa, että oltiin ihan kentän päällä ja alta meni nelimoottorisia. Yleisö: Tuli minkälaista menestystä? 2-paikkasissa Kahva muistaakseni tuli viidenneksi ja me Tandefeltin kanssa oltiin 14. ja 15. 1-paikkasissa. Yleisö: Ja Norjassa lensit kanssa. Etkös ollut sielläkin lentämässä? En lentänyt. Olin kyllä mukana siellä. Muistan yhden laskun. Kun lennettiin kilpailulento Madridista Sarakotaan niin pitkälle kun vaan päästiin. No siellä tuli vuoristo vastaan ja laskupaikkoja ei juuri ollut. Sää huononi niin, ettei vuoristo yli enää päässyt niin täytyi sieltä vuoristosta etsiä joku pläntti mihin työntää. Siinä oli joku tykistön asemapaikka. Kasarmi, harjoitusalueet ja semmosta. Siinä oli tien vieressä…. Oli tietysti järkevää laskea tien viereen, että pääsee hakemaan poiskin. ..tien vieressä oli kolmikulmainen pelto joka kapeni sinne loppupäähän. Se oli ehkä 150-160 metriä pitkä. Pellon alussa kasvoi korkeita pinjoja ja korkeajännitelinja meni pellon puolessa välissä poikittain. Ajattelin, että on paha paikka mutta täytyy yrittää. Pääsin pinjojen yli sivuluisussa ja oikaisin justiin linjan korkeudella ja sitä linjan alle. Jännitin, että ottaako peräsin kiinni mutta ei ottanut. Pysähtyi justiin sinne päähän ja olin onnellinen, että ehjänä pääsin. Yleisö: Ja kone oli ehjä? Joo oli. Katsoin sitten, että yksi kone kiersi siinä aika matalalla. Ajattelin, että tänne se varmaan yrittää. Katselin kuinka kaveri onnistuu. Näin, että se oli espanjalainen kone mutta en tiennyt kuka siinä on. Se tuli ihan samalla tavalla laskuun. Nostin koneeni siipeä, että se mahtui siihen viereen. Se oli Espanjan ilmavoimien kapteeni Salinas. Antonio Salinas, joka sitten myöhemmin Madridin lähellä olevan lentokoulun johtaja. Hyvin arvostettu henkilö, joka muun muassa lennätti Espanjan kuninkaan lapsia ja kuningatarta. Ja opettikin niitä. Yleisö: Purjelentoa. Joo. Hän elää kyllä vielä ja me ollaan kirjeenvaihdossa jatkuvasti. Sitten myöhemminkin me laskettiin samalle pellolle mutta se oli toinen paikka. Siellä kilpailtiin sitten, kun mentiin lähikylän kapakkaan, että kuka maksaa ryypyt. Sitten meillä oli semmonen todistus mukana, että viranomaisten pitää suojella meitä… Yleisö: Fai-todistus. Fai-kirjakin oli mutta tämä oli semmonen ihan erillinen A4. Se oli ihan virallinen määräys, että näin pitää tehdä. Se lagua de civil. Niitä oli yleensä kaksi aina yhdessä. Toinen oli kiväärin ja toinen konepistoolin kanssa. Ne tuli vartiomaan meitä aina. Yhdelle pellolle kun laskettiin niin ne paikalliset asukkaat tuli laskuvarjoa ihmettelemään. Nyppivät sitä silkkiä ulos sieltä. Tämmönen lagua de civil kiväärimies ajoi ne pois siitä. Huiteli kiväärin perällä Kerran hakuporukka oli myöhässä jostakin syystä. Oliko niillä auto rikki tai jotain. Jouduin koko yön odottamaan. Aamulla oli jo valoisaa kun ne tuli. Istuttiin siinä tien varressa ja siinä oli kaksi näitä kavereita. Ne puhu vaan espanjaa ja minä en puhunut kuin muutaman sanan mutta hyvin me tultiin toimeen. Viinipullo oli tulkkina (?) Se toinen kaveri haikeana lauloi ja kaipas Mariaansa. Yleisö: Oliko kitara mukana? Ei ollu. Niillä oli semmonen kummallinen lakki. Kiiltävä. Kovasti yritin saada semmosta lakkia niiltä mutta ei ne uskaltanu antaa. Se olis ollu mukava muisto. Porukka asui yleensä siellä kasarmissa mutta minä asuin eversti Ervin kanssa hotellissa kaupungissa. Rautio oli just menny naimisiin ja se oli hänen häämatkansa. Samoin oli Tandefelt. Se oli hänen häämatka myöskin. Tandefelt oli pihi kaveri. Hän ei lähtenyt juuri mihinkään, piti vaimonsakin siellä kämpässään. Yhtenä päivänä ostettiin jostain kaupasta kaali ja vietiin sille: ”Tässä on Tandelle kaalia.” Se matkalento, joka lennettiin se 128km. Se oli Galatajur-niminen kenttä. Tai se oli semmonen varalaskupaikka. Siellä ei ollu mitään taloakaan ympärillä vaan semmonen kivikasa. Ja osoittautui, että siellä kivikasan sisällä on baari. Ei kai siellä jatkuvasti ollu mutta sinä päivänä kumminkin. Saarimäellä oli syntymäpäivä just sinä päivänä. Se oli heinäkuun neljäs päivä. Hän sanoi, että tarjoaa koko Suomen porukalle paukut siellä ja työnsi rahaa sinne ja mietti, että riittääköhän se. Paukut tuli ja hän sai kahdella kouralla rahaa takaisin. Ihmetteli, että mitäs tämä nyt on mutta se oli ihan pilkkahintaista siellä. Coca-Cola oli tullut juuri niihin aikoihin sinne ja me otettiin aina lennolle mukaan termospulloon Coca-Colaa ja vähän terästystä sinne. Yleisö: Tänä päivänä siellä tekee automiehet ihan samaa. Siinä oli ulkoravintolat kentällä ja me ostettiin aina Coca-Cola pullo sieltä. Tarjoilija huusi sinne taakse, että ”una Coc-Cola” ja niin mekin alettiin huutaa sitä una Coca-Colaa. Lehtimiehet kävivät siellä vähän väliä ja haastattelivat Suomen joukkuettakin. Lehdessä oli sitten seuraavana päivänä, että ”Aurinko Anselmi Koskinen ja paavi Saari ” Avajaisissa oli korkeita herroja mutta Franco ei ollu mukana siinä. Suomen konsulina oli semmonen kun Rutanen ja ne oli eversti Ervin kanssa koulukavereita. Ja kun ne marssi sitten meidän edestä kun porukka oli rivissä niin Ervi huusi että ”haista paska Veikko” Me oltiin sen Rutasen asunnossa kutsuillakin ja porukka tykkäs Zintsanosta. Yhtä kaveria, jonka nimi oli Nilson, alettiin kutsua Zintsanoksi. Ja kun Zintsano loppu niin Rutanen soitti jonnekin ja sieltä tuli pieni poika, jolla oli pieni tynnyri sylissä. Sitten kun oli kilpailun päättäjäiset, niin joku oli kertonu niille, että suomalaiset on kovia ottamaan viinaa ja siellä sitten tarjottiin vaikka kuinka paljon. Me oltiin sovittu, että nyt ei rällästetä. Me oltiin uima-altaan reunalla ja aina kun huudettiin Viva Finlandia niin me heitimme altaaseen. Eikä ne huomannu. Sitten kun sieltä tultiin pois niin sattu semmonen inhottava jonka muistan aina. Raution auto oli Vauxhal Welox ja meidän mukana tuli Raution hyvä ystävä espanjalainen hammaslääkäri. Ajettiin vuorotellen ja hänellä oli semmonen tyyli, että se oli aina kaasu pohjaan ja sitten kun vauhtia on tarpeeksi niin pois kokonaan. Se oli inhottavaa menoa. Ensimmäinen keikka moottorikoneella oli Jämillä. Joskus, olisko se ollu –47 tai –46. En muista ihan varmasti . Tai –48. Se oli sillä Klemillä. OH-ILI. Ahti Laitinen se, joka sodassa ajoi ryssän kanssa yhteen ja joutui vangiksi. Oli Leningradissa vankina. Tultiin Jämillä laskuun sieltä vanhan saunan suunnasta neloshallia kohti. Siinä on niitä kumpuja tai oli ainakin vielä silloin. Oikea teline osu siihen kumpuun ja sillon meitä vietiin oikein vauhti-telemarkkiin. Se oli ensimmäinen keikka moottorikoneella. Yleisö: Ja heti pyörähti. Joo. Yleisö: Ei mitään rikkunu? Meni siitä teline kyllä. Kaikenlaisten kavereiden kanssa aina kiilasin mukaan lentonäytöksiin ja yleisölennätyksiin. Pitkin Etelä-Suomea, lähinnä. Ja aina sitä tarttu käsi sauvaankin kiinni. Jotkut olivat kyllä hankaliakin, etteivät antaneet tarttua. Useimmat kyllä antoi. Näin sitä kokemusta kertyi sitten. Sitten joskus, se oli ennen vuotta –50 kun Malmilla Blenheim rullasi Praga-babyn siipeen. Vasen siipi meni rikki. Sen omisti Veikko Karu, Mannerheim-ristin ritari. Ja Kaliman Masa, joka oli sitten myöhemmin Kar-Airilla kipparina. Me yhden kaverin kanssa, Saarimäki nimeltään, tehtiin sopimus, että me korjataan se siipi. Ei oteta mitään rahapalkkaa ja ne maksaa aineet kyllä mutta siitä työstä me saadaan lentää. Oli aika hankalaa rakennella sitä kun oli kevättalvi ja kylmä vielä. Kylmäliimaa piti houkutella, että se kuivuisi. Yleisö: Sisällä saitte kumminkin tehdä sitä? Hallissa? Se oli semmonen parakki. Hyvin huonosti lämmitetty. Sitten me saatiin se valmiiksi ja herrat suuressa viisaudessaan hyväksyi sen työn. Me alettiin lentämään niitä koululentoja. Kaliman Masan kanssa pääasiassa. Hänen asemapaikkansa oli Kymissä sillloin. Kymin kentällä lensivät pääasiassa mutta ne tulivat aina välillä Malmille sitä varten, että Saarimäkeä ja minua koulutetaan. Meillä oli kummallakin purjelentokokemusta jo jonkin verran niin, että periaatteet oli jo selvillä. Sen muistan aina kun Kaliman Masa istui siinä oikella puolella ja sanoi, että: ”Älä paina sitä jalkaa!”. Sitten me keksittiin, että keksitään Masalle jotakin muuta tekemistä. Ostettiin aina iltasanomat, että hän sai lukea sitä. Sai rauhassa painaa jalkaakin. Näin niitä muutamia koululentoja tehtiin. Taisi olla kolme tuntia kun pääsin ensimmäiselle yksinlennolle. Yleisö: se on äkkiä. Ei ollut mitään sanomista kuulemma. Yleisö: Mutta sinä olit reenannu sitä ennen. Niin olin joo. Sitten kun tultiin koulutushommassa siihen vaiheeseen, että joku lentäisi jonkunmoisen tarkastuslennon. Mentiin sinne Kymiin ja Veikko Karu tuli sinne. Näin oli sovittu. Minun vuoro oli ensimmäisenä. Karu tuli viereen istumaan ja selitti, että startataan ja tehdään sitä sun tätä. Näin me startattiin ja kun tultiin laskuun niin Karu katsoi ja sanoi, että: ”Ei helvetti, eihän mulla olekaan sauvaa.” Joku oli ottanut sen sauvan pois. Yleisö: Itse se sen oli ottanu ja se oli semmosta pientä hupia siinä samalla. Niin se voi olla. No kumminkin lähdettiin toisenkin kerran vielä ja tultiin laskuun kun muutama kahdeksikko oli lennetty. Se sanoi mulle, että lennät sitten kaksi tuntia tässä ja teet 20 laskua. Tuo lato keskipisteenä. Se ympäri lennät. Kahdeksikkoja ja muuta. Yleisö: Siis yhtäkyytiä kaksi tuntia? Yhdellä lennolla? Joo, kyllä. Mekaanikko Jaakkola katselee sitä lentoa ja hän menee itse Kotkaan käymään autolla ja tulee kahden tunnin kuluttua takaisin. No näin minä tein ja Jaakkola tiiraili jos tiiraili. En minä sitä tiedä. Kahden tunnin kuluttua harmaa auto tuli Kotkan suunnasta ja minä laskin siihen kun 20 laskua oli tehty. Karu puhui siinä Jaakkolan kanssa jotain ja sanoi sitten, että hän on soittanut Uttiin kapteeni Saarrelle. Saarre lentää sinulle tarkastuslennon ja kone jää sinne. Jaakkola tulee sinun mukaan. Jaakkolalla ei ollut lupakirjaa. Hän oli mekaanikko. Minä kysyin, että onko mitään karttaa kun en ole koskaan käynyt Utissa. Karu sanoi, että: ”Kyllä Jaakkola tietää missä se on. Sinne on 60 kilometriä matkaan.” No sitten mentiin Uttiin ja siellä oli kapteeni Saarela. Hiljainen mies. Jotakin sanoi mutta hyvin hintelästi ja pääasiassa näytti, että mennään. Yleisö: Siinähän ei mitään radioita ollu? Ei ollu. Kaksi laskua me tehtiin ja ensimmäisen laskun jälkeen hän sanoi, että pitäisi moottorilla vedättää kun me täällä Utissa tullaan sillälailla. Siellä oli mersut. Minä taas tulin tyhjäkäynnillä niin kuin oli opetettu. Sitten lennettiin toinen keikka ja hän hyväksyi sen. Jonkin ajan kuluttua tuli sitten joitakin papereita joiden perusteella sain lupakirjan. Yleisö: Kuka silloin antoi lupakirjan? Koskenkylä? Ei se Koskenkylä ollut. Olisikohan ollut Emaus tai Lunnela. Yleisö: Lunnela voisi olla. Yleisö: Siihen aikaan lupakirja ei maksanut mitään niin kuin nykyään. Sitten on tullut kiilattua kaikenlaisiin vehkeisiin. Ei mulla kovin montaa tyyppiä ole. 6-7 vissiin. PIK’iläisten tumppuun tein potkurin. Sillä sain kanssa ilmaisia tunteja. Yleisö: Oliko se YMA? Joo. Yleisö: Oliko siinä silloin laskusiivekkeet jo? Ei ollu laskusiivekkeitä. Yleisö: Eikä jarrujakaan. Kuulemma pyrki menemään aika vauhdilla ennen kuin pysähtyi. Yleisö: Antero teki siihen laskusiivekkeet. Lennojohtoon kun tuli tutka ja sitä piti harjoitella. Niitä tutkalentoja me lennettiin vuoronperään Ercoupella ja chipmunkilla. Ne oli mukavia keikkoja Yleisö: Niin ne tutkas teitä ja harjoitteli sillä? Niin vuoronperään toinen oli tutkassa puhumassa ja toinen maalikoneena. Harjoiteltiin johtamista. Sen jälkeen en moottorikoneella ole lentänytkään oikeastaan sillä tavalla, että olisin itse ollut kipparina. Yleisö: Tuli Praga-Babystä mieleen: Tultiin pohjoisesta lentonäytösreissulta Parvian Epun kanssa. Kokkolan kenttä oli vaan semmonen sammalkenttä. Pragassa kun on pieni moottori niin ei meinattu millään päästä vauhtiin. Eppu sano, että anna mää vedän sen oikein kunnolla. Sillä jäi sauva kouraan. Oli viittä vaille, ettei menty kuusikkoon.. Karusta semmonen hauska tarina. Oltiin muistaakseni Piikajärvellä. Siellä oli yleisölennätys ja lentonäytös. Hänellä oli vaimo mukana ja vaimo oli hyvin aktiivinen puhumaan. Semmosta, että: ”Tulkaa tänne, mun mies on Mannerheimin ristin ritari. Ei noi muut osaa lentää.” Karu oli aika tuhti kaveri ja kun ne sillä Sokolilla lensi niin se aina nosti itsensä osittain ylös, että sinne mahtui matkustaja kyytiin. Sitten häs sulloi itsensä sinne sisään, että kuomu mahtui kiinni. Joskus iltapäivällä hän tykkäs että pitää tankata. Otti lastin sisään ja pisti moottorin käymään. Startissa moottori prutkahti ja kone meni sinne koivikkoon. Lehdet vaan lenteli sieltä. Hetken kuluttua sieltä kuului: ”Saatanan perkele, pensahana unohtui kiinni”. Käännettiin kone ympäri ja hana auki. Siitä se vaan lähti sitten. Yleisö: Ei niistä koivuista tullu mitään vikaa siihen koneeseen? Ei. Ne oli vaan semmosia ihan pieniä ne koivut. Yleisö: Ennen oli semmonen tyyli, että pannaan pansahana aina kiinni. Mikähän siinä oli. Nykyään ei suljeta koskaan. Monta kaputtia tuli sen takia, että hana oli kiinni. Yleisö: On todettu, että jos suljet hanan ja sinne letkuun menee ilmaa niin se vahingoittaa letkua. On parempi, että siellä on aina pensaa. Olin kerran Emauksen kanssa Päijänteen rannalla mikä se on se pieni kenttä? Padasjoki. Laskettiin sinne ja kannus tarttui johonkin mättääseen ja repäisi rungon takaosan vanerit irti. Ihmeteltiin, että mitä helkkaria nyt tehdään. Katsottiin, että mitään ei ole poikki mutta vanerit on irti. Menin osuuskauppaan ja sain ostettua semmosta hevosen ohjainnahkaa. Semmosta sitkeää parikymmentä milliä leveää. Sillä me sitten käärittiin Praga-babyn takarunko kasaan. Hyvin varovasti sitten lähdettiin. Ei tarvinnu pitkään rullata pyrstö alhaalla. Yleisö: Siinä koneessa oli yksi vaarallinen paikka. Syöksyvyöt oli laitettu kiinni sinne laskutelineisiin. Sillä jos ajoi laskutelineet ojanpenkkaan niin meni mies poikki. Malmille sitten hipsuteltiin. Oli tinttinen sää ja mentiin hiljaa. Kokoajan jännättiin, että kestääkö se vai ei. Varovasti lasku Malmille ja kyllä se kesti. Kyllä me se sitten korjattiin se pyrstö. Yleisö: Niissä oli liimaukset vähän huonoja. Kaseiiniliimalla ne oli tehty. Yleisö: Onko tämä kaverisi tämä Saarimäki vielä… Jossain päin? On joo. Saarimäestä olen aina sanonut, että muut tekee mitä osaa mutta Saarimäki tekee mitä tahtoo. Osa 3: Lennonjohtajana Olympialaisten jälkeen oli muutamia viikkoja, kun minulla ei olut mitään hommaa. Silloin oli Emmaus Seutulan lennonjohdossa.  kävin  katsomassa siellä, että toihan on hirveetä hommaa, kun siinä oli kauhea kiire, ei siinä kerinnyt muuta kuin puhumaan, ei sivuille katsomaan eikä kahvia juomaan, muuta kuin kylmänä.  Se oli hurjan näköistä. Siellä oli ruotsalaisia lennonjohtajia vuokralla olympialaisten aikana. Lentoasema rakennusta kutsuttiin maailman pisimmäksi makaavaksi pilvenpiirtäjäksi. Olympialaisten jälkeenhän se sitten suljettiin. Elokuun lopussa Lentoliikennetarkastaja Lunnela, jota kutsuttiin ”Nesuksi” komean nenänsä vuoksi, kysyi olisinko kiinnostunut lennonjohtotehtävistä ja minä vastasin, että olisinhan minä. Menin sitten Malmille syyskuun 2. päivä. Siellä oli silloin Lennoinjohdossa ”Viki” Pyötsiä, vanha sotaohjaaja, Gladiaattorilla ja Mersulla lentänyt. Eihän siellä paljoa liikennettä ollut. Mutta muistan, kun kerran Viki sanoi menevänsä käymään WC.ssä ja juuri silloin SAS.in kone kutsui, ei auttanut muu kuin hakea Viki kesken vessasta pois. Ei siellä sen parempaa koulutusta saanut, sen kuin oli mukana vaan ja kuunteli Yleisö: Olikos siellä siihenaikaan KTP Koskenkylä ja olikos hän suurempi päällikkö? Kyllä oli, hänen kutsumanimenään oli ”Viiksi”. Se oli kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö ja ilmailutoimisto, jota kutsuttiin ”Kulkukoirien ja yleisten naisten ministeriöksi” Se oli siinä valtioneuvostoa vastapäätä, pieni putiikki. Sitä kokemusta sitten tuli kuunnellessa ja Tarkkanen rupesi sitten vähän kouluttamaan, sinne tuli minun jälkeeni muitakin mm. Siro ja Lunnela junior ja monia muitakin. Kun Seutulan kenttä saatiin siihen kuntoon, että se voitiin virallisesti avata, se oli 2.lokakuuta –52, olin jo ensimmäisenä päivänä siellä vuorossa. Eihän minulla vielä lupakirjaa ollut, mutta olin kuunteluoppilaana ja jotakin kuitenkin tein siellä. Tarkkanen koulutti meitä vähitellen. Jossain vaiheessa, en muista tarkkaan aikaa, niin sain sitten sen kelpuutuksen torniin. Yleisö: Minkälaisia lennonvalvonta laitteita siellä oli alussa? VHF radiot oli jo. Sitä ennen oli ollut  HF 3023,5 ne kuului silloiu kuin sattuivat kuuluumaan. VHF.t kuuluivat jo ihan mukavasti, sitten oli kynät ja paperit. Oli myös niitä liuskoja joita oli Olympialaisten aikana otettu käyttöön, keltaiset oli tuleville, siniset pois meneville  ja punaiset koulukoneille ja muille. Käytössä oli myös lamppuja ja erivärisiä lippuja punaisia, vihreitä ja valkoisia. Vuonna 1956 tuli tutka, se oli pitkään koekäytössä ja muistaakseni 1957 se tuli viralliseen käyttöön. Sitä varten sitten lennettiin maalilentoja mm. Chipmunkilla. Toiset lensivät ja toiset ohjasivat tutkalla näitä, näin saatiin ilmaisia tunteja, valtion maksamia. Yleisö: Oliko siellä PAR.ia? Ei ollut. Siinä oli paljon sekaannuksia, kun ilmavoimat olivat tottuneet, että Luonetjärvellä, Kauhavalla ja vissiin Porissakin oli PAR.it ja me harjoiteltiin ns. PPA lähestymisiä, joissa oli tarkoitus tuoda kone vain siihen asentoon, että se pääsee laskuun, huomioiden sääminimit tietysti. Ilmavoimien kaverit olivat tottuneet omilla kentillään PAR.iin joka tuo melko tarkastikin kentälle. Nämä välillä sanoivat, että päin helvettiä ohjasit, tuli rullaustielle. Yleisö: Kuinka pitkään työurasi lennonjohdossa  kesti? Vuoteen 1982 asti. 30 vuotta, minulla oli kaikki muut kelpuutukset, paitsi PAR kelpuutus. Yleisö: kerro muutamia mieleenpainuvia tapauksia urasi varrelta Vuosikymmenen vaihteessa  1950-60 Ilmavoimilla oli sotaharjoitus Kuopin ja Jyväskylän seutuvilla. Ne johtivat yhtä Gnattia ja se oli tarkoitus tuoda laskuun Jyväskylään, mutta he kadottivat sen, en tarkemmin tiedä kuinka se tapahtui. Helsinki oli varakenttänä, joten siellä oli kapteeni Kassinen yhdysupseerina, hän saikin puhelun Jyväskylästä sodanjohdolta ja kertoi heidän kadottaneen yhden Gnatin, yhdessä sitä siinä tuumittiin, että mihinkähän se nyt on kadonnut. Hän sitten kertoi, että se on ajettu pilven alle, mutta ohjaaja ei tiedä sijaintiaan ja pyörii siellä. Meillä oli se tutka siinä verhojen takana ja koska ei ollut semmoinen tilanne, että siinä olisi juuri sillä hetkellä pitänyt olla niin menin kuitenkin katsomaan sinne sitä ja tykkäsin, että Riihimäen kohdalla oli yksi joka sopisi, se oli nopeampi, kuin mikään muu niistä maaleista. Sanoin, että jos ne antaisi sen hetkeksi meidän jaksolle niin katsotaan onko se se. Ehei, ei se täällä voi olla, kyllä ne sen löytää oli vastaus. Aikaa kului ja hän kertoi, että siellä on annettu jo määräys viimeisillä litkuilla vetää ylös ja hypätä. No se oli jo aika täpärä tilanne silloin, minä edelleen pyysin saada sitä meille, annetaan se heti takaisin jos se ei ole se, eihän se ole kuin hetki vain. No Piiroinen suostui ja ne antoivat sen semmoiselle jaksolle, että me saatiin siitä peilaus, semmoisella peilarilla ja se peilaus osui justiin siihen maaliin ja todettiin, että sehän se täytyy olla. Silloisten ohjeiden mukaan olisi pitänyt ennen kuin koneelle mitään tekee niin ajaa tunnistuskaarto, kattoo mitä suuntaa se ajaa ja sitten kääntää vähintään 45 astetta sitä, että voidaan varmasti todeta, että se varmasti on oikea kone. Lakikin katsoi, että oli jo hätätilanne, niin lähdin suoraan tuomaan sitä Helsingin kentälle ja toinkin sitten. Yleisö: Oliko silloin päivä vai yö? Päivä, mutta pilvi oli matalalla, ei mikään herkkusää ja kone oli pilven alla. Minulle kerrottiin, että säiliöissä olisi ollut n. 20 Litraa kerosiinia jäljellä laskun jälkeen. Siellä kulki semmoisia hys,hys miehiä sen jälkeen, mutta kyllä minä siitä olen nyt 30 vuoden jälkeen puhunut. Eikä ole vielä hirtetty. Kaikenlaisia tapauksia sitä oli, kun jotakuta autettiin.  Ei oikeastaan minun kohdallani, ollut kuin yksi tapaus joka meni mäkeen. Se oli nuori nainen joka oli jyväskylästä lähtenyt, minä en tänä päivänäkään tiedä kuinka hän oli päässyt lähtemään. Se oli lokakuu ja huono sää, eikä mitään toiveita kummalekaan kentälle Helsinkiin päästäkään. Hän tuli ääneen jossain Lahden kohdalla, hän oli pikku Cessnalla ja selitti, että hänellä on vähän bensaa. Tutkavuorossa oli Jääskeläinen, semmoinen kaveri jota kutsuttiin ”möly-kalleksi”  hyvin vähäpuheinen kaveri, häneltä  sai äänen kuuluviin vain jos oli oikein tärkeää asiaa, minä olin vastaavana super visorina. Pyysin Kallea kysymään paljonko sitä bensaa oli, ei sitä paljon ole mittari näyttää nollaa oli vastaus. Kysyimme missä hän on, että minkälaista maisemaa alla näkyy? Ei näy mitään, hän on pilvessä! Ihmettelimme, ettei meillä paljon konsteja ole, muuta kuin yrittää tuoda hänet Helsinkiin ja puhua alas. Vähän ajan kuluttua kuului, että polttoainemittari näyttää punaista ja hetken päästä hän sanoi, että moottori sammui. Neuvoimme, että koita pitää nopeutta älä anna koneen kaatua, niin on edes jotain mahdollisuuksia vaikka sitten mihin menisi ja jos loppuvaiheessa näkyy maata niin koita sitten hidastaa vauhtia. Jossain Mäntsälän seutuvilla hän meni sitten metsään, pääsi kyllä hienosti puihin ja sieltä vielä kiipesi itse alaskin. Hän käveli ihan ehjänä sitten maantiellä palokuntaa ja poliisia vastaan. Minulle on kerrottu että hän menehtyi myöhemmin lento-onnettomudessa. Yleisö: Purjekone onnettomuudessa. Sitten oli yksi Italialainen kaveri joka lenteli yhtenä kesänä täällä. Hän eksyi kerran jossain Helsingin länsipuolella. Siitä oli lyhyt matka Nummelaan. Ohjasimme hänet tutkalla Nummelan kentän päälle ja sanoimme, että siinä on kenttä juuri allasi. Hän ei kovin hyvin osannut englantia  ja vastasi vain, että ei hän näe mitään ” only forest”. Hetken kuluttua hän sanoi ”benzino finitto, probello stoppo”. Hän kuitenkin oli Nummelan päällä ja pääsi siitä liukumaan laskuun. Olen minä yhtä ”big bossiakin” ajeluttanut vähän sightseenillä. 1975 kun oli YK.n iso kokous täällä. Tuli Presidenttiä, pääministeriä ja kaikenlaista sakkia. Kekkonen oli silloin vastassa ainakin kaikkia valtion päämiehiä. Sattui semmoinen tapaus, että Kekkonen oli juuri viemässä kaupunkiin jotakuta ja yhdysvaltain presidentin kone ”Air force one” oli tulossa. Joku totesi, että Kekkonen ei ehdi takaisin siksi, kun kone laskeutuu. Niin minulle sitten sanottiin, että viivytä sitä. Ei sitä, että millä lailla. Ei mitään muuta ohjetta, kuin että viivytä sitä. Sitten oli näitä turvamiehiä joka helvetin kolosessa, tornissa ja muualla. Minä olin siellä luolassa ja siellä ei ollut yhtään turvamiestä minun luonani. Sitä olen ihmetellyt, että miten näin pääsi käymään. No joka tapauksessa kierrätin sitä Boeing 707 konetta kentän itäpuolella. kului ainakin 10 minuuttia ja kukaan ei kertonut missä Kekkonen on. Siinä viereisessä huoneessa oli pelastuslohko ja keksin laittaa sieltä poliisiradion päälle. Sieltä sitten kuulin, kun poliisit puhuivat keskenään missä risteyksessä milloinkin Kalle oli. Siitä sitten päättelin sopivan ajankohdan päästää kone laskuun ja ajoitus oli sopiva. Ne lentonäytökset joita on ollut Helsinki-Vantaalla ja Kaivopuiston rannassa, niin olen ollut niissä johtamassa ilmassa tapahtuvaa toimintaa. Jouduin rakentamaan ohjelman ja hoitamaan sitten itse näytöksen tornista. Niissähän nyt olisi kaiken laista epätavallista kerrottaa, mutta lyhyesti muutamia tapauksia: Yksi näytös jossa oli muutamia venäläisiä koneita myöskin. Erään Antonov kuljetuskoneen ohjaajan kanssa oli sovittu, että hän vie laskuvarjo porukan ylös hieman ennen näytöksen alkua ja ne pomppaavat sitten ulos. Kone jää odottamaan, kunnes annan sille luvan tulla alas, no aikanaan annoin luvan ja eikös mitä. Kone laski poikki radalle ja jarrutti oikein perhanasti, niin, että kaikki renkaat menivät hajalle. Siihenhän se kone sitten jäi. Myöhemmin hän kertoi, että hänen esimiehensä käski tehdä juuri näin. Kerran oli Fouga muodostelma, 24 konetta tulossa laskuun lyhyessä finaalissa. Polkupyöräilijä, Finnairin mekaanikko ajoi yhtäkkiä kiitoradalle ja ajoi sitä pitkin Fougien edessä. Koko porukan piti vetää siitä sitten ylös, se oli melko kiperä tilanne, mutta onnistui. Toinen hyvin vaarallinen tilanne sattui kerran. Ohjelmassa oli Klemm esitys jonka kestoksi oli sovittu 8 minuuttia, tämän jälkeen käskin sen tulla laskuun ja vastaus oli ”selvä”. Hän oli Turkulainen  lentokapteeni. Yleisö: Iloheimo Oletin hänen vastauksestaan, että hän todella tulisi laskuun. Siinä oli 2 Viggeniä ja annoin niille käynnistysluvan. Määräys oli, että 3 minuutia ne saa käydä ennen kuin ne saa lähteä rullaamaan. Olin vähän puun ja kuoren välissä siinä. Eikös perhanan vielä tämä Klemm ohjaaja tehny ylösvedon, sammutti moottorinsa ja liiteli hitaasti myöhemmin laskuun, Luulin tietysti hänen tulevan suoraan laskuun ensikerralla ja päästin Viggenit liikkeelle, etteivät ne sula siihen. Siinä ne sitten veti kurvaa päällekkäin Klemmin kanssa. Se oli kyllä niin lähellä silloin.  kyllä  minua hirvitti silloin. Myöhemmin kuulin, että Viggen lentäjä oli mananut, ei kyllä minulle henkilökohtaisesti, mutta muuten, että mikä helvetin nuija siellä tornissa oli.	Paavo Pirkkalassa 9.1.2008 Paavo Saari on syntynyt Kauhajoella 1922. Opiskellut lennonjohtajaksi Malmilla ja toiminut Helsinki-Vantaalla lennonjohtajana –52 lähtien. Valokuvannut mm. kaikki EFHK:lla 52-82 vierailleet konetyypit.
	Tornissa
	Tande startissa
	Paavo startissa
	Konerivistö
	Suomen joukkue
	Anselmi startissa
	Paavo ja Antonio Salinas
	Paven potkuri
	Chipmunk